— Elkää hänestä välittäkö, sanoi hän kamalan levollisesti. Hän on tottunut liikkumaan metsissä ja tällaisia näkemään. Ehkäpä hän pelastuu vuorten — kallioiden toiselle puolelle tai jää sinne, missä on ja pysyy vahingoittumatonna.
— Te olitte ikään ihan toista mieltä, Edvards. Elkää jättäkö häntä sellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi häneen ikäänkuin olisi epäillyt hänen järkeään.
— Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi? Intiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rientäkää, neiti Temple! — savu voi olla teille vaarallista.
— Edvards! Minä pelkään teidän katsettanne. Sanokaa suoraan: onko vaara suurempi kuin miltä se näyttää? Ja vaikka se olisikkin — minä en sitä pelkää.
— Jos me ennätämme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen anastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen jaksamatta enää kestää tyynenä. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte. Teidän henkenne on kysymyksessä.
Se paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo mainittiin, pengermän tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen. Se oli melkein ympyrän muotoinen ja sen vähitellen kohoavat kummut liittivät sen vuoriryhmään. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards tullut ja sinne hän koki tuskallisen kiireesti pyrkiä Elisabetin kanssa.
Äärettömän suuret valkeat savupilvet ympäröivät vuoren huippua, niin ettei raivoavan tulen etenemistä voinut nähdä. Mutta rätinästä päättäen levisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin leimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielellään jokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensivät, minkä kerkisivät. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiellä kasa kuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut, viskautui pitkä tulenkielake risuläjään, joka paikalla humahti tuleen ja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heiltä tien. Säikähtäneinä he pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat hulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eivät he uskaltaneet edes tulen likettyellekkään. Edvards kuletti häntä savupilven reunaa, turhaan koettaen etsiä pakopaikkaa. Siten olivat he kiertäneet pengermän yläosan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan kauhukseen huomasivat, että tuli ympäröi heitä joka puolelta.
— Emme ole vielä ihan hukassa, — sanoi Edvards, vaikka hänen sekava katseensa ilmaisi aivan toista. — Meidän täytyy palata kallionkielekkeelle. Totta kai sieltä pääsemme neuvolla millä tahansa.
— Viekää minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa jättää mitään koettamatta.
Eikä hän vastausta odottanut, vaan riensi jyrkänteen äyräälle. Samassa oli Edvards hänen vieressään, tuskallisesti etsien vuorenkylestä edes jotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio oli sileä kuin vuoltu. Mahdotonta oli heidän liukua siitä, turha ajatellakkaan päästä liukasta rinnettä alas. Nuorukainen oivalsi heti, ettei siitä apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi hän koettaa toista keinoa.