Äärettömiä savupilviä vyöryi heidän päänsä päällitse vuorenrinnettä alas. Kauhistuneena hypähti Elisabet seisalleen ja kääntyi katsomaan huippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva ääni kuin tuulen suhina kuului metsästä heidän yläpuoleltaan.
— Mitä tämä on, Chingachgook? huudahti hän. Mehän olemme ihan savun ympäröimänä ja aivan sulamme kuumuudesta.
Ennenkuin intiaani ennätti vastata, kajahti metsästä:
— Chingachgook! Missä sinä olet, vanha mohikaani? Metsä palaa ja sinulla on vain silmänräpäys aikaa paetaksesi.
Ripeitä, hätäisiä askeleita kuului pensaikosta ja siinä tuokiossa ilmestyi Edvards kauhun valtaamana.
— Pois, pois! huusi hän hengästyksissään. Kenties se jo on liian myöhäistä. Tuli kiertää kukkulaa ja jollemme pääsee sitä tietä, niin ei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrkänteestä. Pois, pois! Ottakaa minua käsivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan metsässä toki lienee siksi aukkoa, että pääsemme pelastumaaan. Mutta kestättekö sen ponnistuksen?
— Kestän, kestän. Mutta en minä luule vaaraa niin suureksi, herra
Edvards. Viekää minut sinnepäin, josta tulitte.
— Minä vien — minun täytyy! huudahti nuorukainen päättävästi. Ei, ei, vaaraa ei ole. Minä olen teitä turhanpäiten säikäyttänyt.
— Mutta voimmeko jättää intiaanin? Hän sanoi juuri ikään tahtovansa kuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?
Tuskallisesti värähtivät nuorukaisen kasvot. Hän seisahtui ja katsoi taakseen, katsoi Chingachgookia, päästämättä kuitenkaan Elisabetia, jota hän veti mukaansa, koettaen pyrkiä liekkien välitse sinnepäin, josta oli juuri tullut.