— Miten voitte, Chingachgook? puhutteli häntä Elisabet. Siitä on jo kotvanen, kun viimeksi kävitte kylässä.
Intiaani tuijotti häneen vähään aikaa mitään virkkamatta, pudisti sitten päätään ja vastasi harvakseen:
— Tule tännemmäksi, tytär, että näet suuren lähteen, isäsi wigwamin ja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun hänen heimonsa lahjoitti koko tämän alueen, tuosta siintävästä vuoresta, joka näyttää kuin vedestä ylenevän, aina tuonne asti, jossa Susquehanna puiden taakse piilotaikse. Koko tämän alueen, kaikkineen, mitä siinä oli ja eli, he lahjoittivat "tulensyöjälle", sillä he rakastivat häntä. Hän oli voimakas ja hän auttoi heitä. Mutta Chingachgook on nähnyt, miten maa tulensyöjältä riistettiin ja riistettiin hänen lapseltaan ja hänen lapsensa lapselta ja miten uusi päällikkö maahan asettui.
— Jos te tarkemmin tuntisitte meidän lakimme ja tapamme, vastasi Elisabet hieman hämillään, niin ihan toisin te meidän tekojamme arvostelisitte. Elkää luulko isästäni pahaa, Chingachgook, sillä hän on hyvä ja noudattaa oikeutta.
— Tytär! Suuri henki loi sinun isäsi valkeaihoiseksi ja minut punaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on hän pannut veren kiertämään. Lämminnä ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden päivinä, on se kylmää ja hidasliikkeistä. Onko sitten muuta erotusta kuin ihon väri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. Hän oli Unkan äiti ja hän oli lempeä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Luuletkohan, ettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta, poikansa äitiä?
— Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet hellästi.
— Minne on joutunut jää, joka kattoi suuren lähteen? Sulanut se on ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook elänyt, kunnes koko hänen kansansa on näiltä ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen asuntoihin; nyt on hänen aikansa tullut ja hän on valmis. Kaikki ovat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin "nuori kotka" ja hänen suonissansa virtaa valkean miehen veri.
— Sanokaa, — pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle kääntää vanhuksen ajatuksia ja vähänpä uteliaisuudestakin — kuka se on se Edvards? Minkä tähden te häntä niin rakastatte ja mistä hän on tullut tänne?
Intiaani tarttui Elisabetin käteen, painoi hänet viereensä istumaan ja osoitti avaraa maisemaa, joka pengermälle näkyi:
— Katso tuota, tytär! Niin kauvas kuin silmäsi kantaa, oli tämä maa hänen — —