— Kukako minä olen? Ettekös te sitten tiedä, Kirby, että Nahkajalka ja minä — se on Benjamin Penguillan — tunnettehan te Benjaminin? No niin, Benjamin ja minä — ei! Minä ja Benjamin — tule ja pala! Ei minulla nyt ole oikein selvillä, mitenkä se oli, mutta toisen meistä piti lähteä hakemaan majavannahkoja, näettekös, ja sitten me otimme nämä vaunut, joilla tuomme ne kotiin.
Billy älysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. Hän käveli kotveroisen miettiväisenä kuorman vieressä, otti sitten ruoskan Benjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei härkänsä metsään raateelle, jossa hän seuraavana päivänä aikoi jatkaa työtään. Tiellä hän ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat poliisit, joiden tiedustuksiin hän sivumennen hoihkasi vastauksen.
Elisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain tulisoihtujen välähtelemistä vuoren rinteellä. Tunnin kuluttua palasivat viimeisetkin väsyneinä ja tyhjin toimin, ja syvä hiljaisuus vallitsi kohta kylässä.
Jo varhain seuraavana aamuna menivät Elisabet ja Luise herra Le Quoin puotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.
Sieltä he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie Nahkajalan mainitsemalle yhtymäpaikalle. Kun Luise Grant ei ollut oikein terve eikä uskaltaunut vuorille, jätti Elisabet hänet lähelle maantietä, josta hän kulkijain huomaamatta näki koko kylän. Yksin jatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.
Pitkällinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi, synkäksi. Aurinkokaan ei jaksanut läpäistä tiheää auerhuntua. Selvää taivasta näkyi vain kapea kaistale sieltä täältä. Ilmakin oli niin kuumaa ja kuivaa, että sitä oli vaikea hengittää. Polulle käännyttyänsä tuntui Elisabetista niin tukalalta, että oli vähällä tukehtua. Rientämällä hän kuitenkin riensi eteenpäin. Aavevuoren huipulla oli pikkinen aukko, josta näki koko kylän ja laakson. Siellä hän luuli tapaavansa metsästäjän ja sinne hän koki pyrkiä niin rivakasti kuin jyrkältä rinteeltä ja pensaikolta vain pääsi. Hänen päättäväisyytensä voitti kaikki esteet, ja mikäli hänen kellostaan voi päättää, oli hän siellä jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.
Hetkisen istuttuaan ja levättyään puunrungolla, katseli hän ympärilleen, etsien vanhaa ystäväänsä; mutta häntä ei vain näkynyt. Hän käveli metsänlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka mahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.
— Natty! Nahkajalka! Vanha ystävä! huuteli Elisabet. Mutta hänelle vastasi vain metsän kaiku, kertoen hänen omat sanansa.
Elisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa alempana olevalle pengermälle. Hän astui ihan sen äyräälle ja katsoi kallionseinämää, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet kahisivat ihan lähellä häntä. Hän kipsahti, käänsihe sinnepäin ja säikähti. Mutta kohtsillään hän tointui ja vakavasti, kenties hiukan uteliaanakin meni hän lähemmä.
Chingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin raivokkaasti hehkuvilla silmillään. Vaippa oli pudonnut hänen hartioiltaan, rinta ja käsivarret olivat paljaat. Pitkä, miltei aitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana. Korvissa oli hänellä hopeapalasia, helmiä ja siilin piikkiä, ja muutenkin oli hän varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita intiaanisotilas käyttää valmistautuessaan tavallista tärkeämpään toimeen.