— Jakautukaa, miehet, huusi hän töydätessään tyttöjen ohitse. Jakautukaa ja joutukaa vuorille. Neljännestunnissa he jo ennättävät metsään eivätkä he sitten enää ole saatavissa.
Rientäessänsä hiekoitettua käytävää kotiinsa huomasivat tytöt tuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipivät eteenpäin. Ne olivat Edvards ja metsästäjä.
— Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kylä on jalkeella. Ennenkuin metsän laitaankaan ennätätte, ovat jo takaa-ajajat kintereillänne, jollei — jollei — — Katu on tyhjä, rientäkää rannalle ja ottakaa isäni vene. Sieltä te pääsette vuorelle mihin kohti tahansa.
— Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.
— Tulenhan minä hyvä lapsi, tulenhan minä. Jumala palkitkoon teitä kumpaakin, sillä te suotte hyvää vanhukselle. Elä unohda ruutia, lapsi.
Tytöt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne häipyivät näkyvistä, ja riensivät sitten rivakasti kotiin.
Sillaikana oli Kirby tavoittanut heinäkuorman. Ne olivatkin hänen omat ajoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sieltä, jossa härät iltaisin tyynesti odottivat isäntäänsä.
— Eläpäs mitään, minun elukkanihan nämä ovat! ihmetteli hän. Mitenkä ihmeellä te olette tänne tulleet, tyhmeliinit?
— Eteenpäin! marahti Benjamin, umpimähkään heilauttaen ruoskaansa, joka sattui Kirbyn olkapäähän.
— Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, hämmästyneenä käännähtäen, mutta tuntematta häneltä jäi kuin jäikin ajaja, jonka pää riippui häkin laidalta.