Nahkajalka oli juuri ikään saanut heinät kerätyksi, kun vanginvartijan kynttelin valo näkyi aukosta ja hän kuului huutavan vankia.
— Mitä nyt tehdään? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meidät ilmi emmekä me saa hetkeäkään kadottaa.
— Tästä he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi ääntä yhteen suuhun.
— Meidän täytyy jättää hänet, arveli Edvards.
— Se ei käy päinsä, vastasi Nahkajalka. Hän on istunut jalkapuussa minun kanssani ja muutenkin ollut minulle ystävällinen.
Samassa kuului pari kolme miestä tulevan naapurista ja Billy Kirbyn karskin äänen erotti selvästi heidän joukostaan.
— Me olemme hukassa, jollemme jätä hovimestaria oman onnensa nojaan, sanoi Edvards.
Elisabet riensi lähemmä ja kuiskasi:
— Nostakaa hänet kuormalle ja nykäiskää härät liikkeelle.
Neuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin kuormalle, ruoska pistettiin hänelle käteen ja hänen käskettiin olla hiljaa ja hiiskumatta. Härät nykäistiin kulkemaan. Sen tehtyään hiipivät Edvards ja Nahkajalka vähän matkaa seinivieritse ja pujahtivat sitten kapeille kujosille rakennusten taa. Härät juoksivat ripeästi eteenpäin ja samassa kuului jo takaa-ajajain hälinää kadulta. Selvästi kuului Billy Kirbyn ääni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa pakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen toisessa taskussaan.