Nahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin helposti kadulle. Tytöt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat paikalla, mitä varten Edvards oli pukeutunut häränajajaksi.
— Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yö enää siitään pimene, sillä tunnin perästä jo kuu kumottaa.
— Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teidän paenneen tuomarin tyttären täällä ollessa. Odottakaa edes siksi, että me lähdemme.
Vanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan täytyi myöstää pakonsa. Tuskin oli hän vetäissyt jalkansa aukosta ja ennättänyt peittää aukon peitteillä, kun avainta väännettiin ja ovi aukeni.
— Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sillä vankila suletaan tähän aikaan.
— Minä tulen, sanoi Elisabet. Hyvää yötä, Nahkajalka!
Elisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka väänsi avainta vain yhden kerran, sillä hän aikoi palata vankien luo paikalla kun oli saattanut tytöt kadulle. He kulkivat sydän kourassa kulmaan päin.
— Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko heinäin kahisevan? Nyt he pakenevat. Voi, kyllä heidät varmaankin saadaan kiini.
Heidän kadun kulmaan saapuessaan vetivät Edvards ja Nahkajalka paraillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat kääntäneet härät kadulle päin saadakseen enemmän tilaa.
— Kerätkää heinät häkkiin, sanoi Edvards, muuten he heti älyävät, miten te olette paenneet. Pian, etteivät ennätä mitään huomata.