— Pahoin pelkään, että tuosta se ristin heittää, virkkoi Nahkajalka, sillä hän ei ole nyt vikkelimpiä jaloistaan.
— Ette suinkaan te aio jättää meitä? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas, ettei teillä sitten ole muuta turvaa kuin jylhät metsät, ja vanhuus lähestyy ripein askelin. Kärsikää siis tämä pikkinen aika ja sitten voitte te julkisesti hyvällä omallatunnolla jättää tämän talon.
— Onkos täällä majavia, mitä pyytää, tyttö?
— Ei, ei ole; mutta tässä on sakkorahat ja kuukauden perästä te olette vapaa. Katsokaas, nämä ovat kultarahoja.
— Ei, hyvä lapsi, sanoi Nahkajalka päättävästi. Mutta jotain te sentään voitte minun hyväkseni tehdä enkä minä sitä voikkaan pyytää muiden toimittamaan.
— Ja mitä se sitten on? Sanokaa!
— Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria. Ranskalainen on ainoa, jolla sitä on kaupan. Se on parasta lajia ja juuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?
— Minä tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pitäisi koko päivä etsiä teitä metsästä. Missä ja milloin minä teidät tapaan?
— Missä? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Minä odotan teitä huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan. Mutta katsokaa tarkasti, että ruuti on pienijyväistä. Kyllähän te sen tunnette väristä ja hinnastakin.
— Minä lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.