— Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut ja vääntänyt oven lukkoon. Vanha ystäväni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo minut tänne teidän luoksenne. Tästä lähin pidän minä huolta siitä, että te elämänne loppupäivät saatte viettää rauhassa ja puutetta kärsimättä.
— Rauhassako ja puutettako kärsimättä? toisti Nahkajalka nopeasti. Mitäs rauhaa voi toivoa vanha mies, kun hänen täytyy penikulmittain kulkea aukeaa kenttää, ennenkuin löytää siimeksen levätäkseen ja vilvoitelIakseen auringon polttavilta säteiltä? Ja mitenkä te voitte puhua puutteen poistumisesta, kun saa päiväkaudet kierrellä löytämättä saaliin nimellistäkään. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita tarvitsen sakkoni suoritukseksi, sillä minun täytyy kävellä lähes sata peninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niitä lainkaan saan. Eihän täällä lähitienoilla ole enää ainoatakaan. Teidän viljelyksenne ja metsän raivauksenne ovat ne uimenin hävittäneet. Oletteko valmis, Benjamin? Nyt on jo aika lähteä, jatkoi metsästäjä. Härät tuntuvat jo puskevan vankilanseinää.
— Antakaa vain käsky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.
— Ettehän te petä vanhaa miestä, joka ikävöiden kaipaa taivaan raitista ilmaa hengittääkseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti Elisabetia silmiin. Kun laki on määrännyt minun maksamaan sata dollaria, niin täytyy minun käyttää hyväkseni tätä vuoden aikaa saadakseni sen. Tämä kunnon mies on minulla apuna.
— Pyytäkää vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen käsillään, ja jos minä ne irti päästän, niin olen aika kana. Muuta en virka.
— Mitä te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi päiväksihän teidät on tänne määrätty. Ja mitä sakkorahoihin tulee, niin ne ovat minulla täällä lompakossa. Ottakaa nämä, niin voitte jo huomenna maksaa sakkonne mutta olkaa kärsivällinen ja kestäkää tämä kuukaus, joka teille on tuomittu.
— Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En päivääkään, en tuntiakaan enää täällä viivy. Jos kohta teidän isänne on tuominnut minut tänne, niin ei hän kuitenkaan voi minua täällä pitää, jollei hänellä ole tämän parempaa säilytyspaikkaa.
Hän vaikeni, silmäili huonetta, työnsi hiljaa hovimestarin syrjään, nosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ikään oli vasaralla ja taltalla hakattu seinähirsiin.
— Ei muuta kuin pikku sysäys ja tie on auki ja sitten —
— Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyydätte ne ja minä säilytän nahkat ja myön ne hatuntekijälle.