Elisabet katsoi metsään päin ja näki vanhan metsästäjän seisahtuvan metsänrintaan, josta hän vielä kerran katsoi taakseen. Ryppyisellä kädellään hän pyyhkäisi silmiään ja viittasi viimeiseksi tervehdykseksi. Vielä kerran hän huusi koiriansa ja katosi sitten sinne synkän salon sydämmeen.