"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.
"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."
"Lippumme?" kysyi Heyward.
"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."
"Aseemme?"
"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."
"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"
"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."
Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.
"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa — ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."