"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."
"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."
Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.
"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."
"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."
"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."
"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."
"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."
"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."
Duncan selitti toisen tarkoituksen.