"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."
"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."
Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:
"Tunteeko isäni tätä?"
"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."
"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.
"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"
"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."
Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin, missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen, pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.
Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa. Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka oli herättävä armeijan unesta.