Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin, kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa, kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan kiistellyn linnan kanuunain alla.
Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä suojaa saadakseen.
Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa miehen ryhdillä.
Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen. Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo kysyäkseen miten voisi häntä palvella.
*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.
"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"
"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki, jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."
Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä, jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt. Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen puheen.
"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"
"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän itsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin panette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"