"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"
"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen, katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."
"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."
Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen, käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.
"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat, pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi. Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja sävelen nimi on 'Southwell'."
Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan kirjan taskuunsa, jatkoi hän:
"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen palvelijat."
"Aivan niin."
"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."
"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen: