"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain kynsiin…"
Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi, valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen pyssynpamahdus.
"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain paremman."
"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."
"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu, ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan, vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"
Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:
"Yksi."
"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista metsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa — antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan keskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen joukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"
Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.
Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan. Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.