"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani, ruhtinasten jälkeläinen?"
Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen, tähän asti piilossa olleen rannan.
"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen saavuttamattomissa."
Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat, että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.
"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu, johon mies voi luottaa."
Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä kerran keskeyttämään puuhansa.
"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"
Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin, mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta välinpitämättömyydestään.
"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"
"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme pitemmältä matkalta."