"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.
"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin uivan koskelon mustaa päätä."
Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.
"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa paikka onkin."
"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun, majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut pilvenhattara…"
"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."
"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale, joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni viimeisillään riutuvasta nuotiosta."
"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi olla suuri."
"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta…"
"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian korkealla äänellä.