"Mutta meidän läsnäolomme — eversti Munron arvovalta — tarjonnevat kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"
"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä, jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin mieleen?"
Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen puheeseen.
"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa", virkkoi nuori mies juhlallisesti.
"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'", jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."
"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme käyvän vaaralliseksi."
"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus, mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."
On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.
Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää, missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.
Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.