Ritari Harold.
Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.
"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen, "sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai puunpalasille."
Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.
"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua, mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle. Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla. Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."
Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:
"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"
"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden, jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen, jonka Unkas tappoi?"
"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet tietääkseni anna aihetta pelkoon."
"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun hänen vihollisensa huulilta."