"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat kokonaan neitien sydänten lohduttamista."
"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"
"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua. He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."
"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta — ja se on minun pakko sanoa värini häpeäksi — että muka soturi kumartelee omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa — ja kukapa ei niin menettelisi vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! — mutta apua ja armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."
"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."
"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.
"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."
"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa, metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen, ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:
"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."
"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.