Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen, nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean kirkunan vaikutusta.
Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.
Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja. Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä huomiosta.
Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin, jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa, mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni. Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen vanhempiensa villejä eleitä.
Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun, jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä, vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan. Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin, ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi. Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu, hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää mitä hurjimmassa sekasorrossa.
Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.
On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon omaksi.
Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä, hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin, ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän. Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.
Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus, tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi paikalla.
Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta, jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde paremmin ymmärsi: