"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen, Ja me saamme etsiä sinulle miehen."
Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella. Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana, kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.
Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan, heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan, jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja läpitunkevain silmäin kanssa.
Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä vaarallista huomiota.
Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään, mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.
"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa, mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen sanamme."
"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."
"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."
"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"
Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan, joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä, kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan: