"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia sotureitaan täällä?"
"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin voi vangita."
Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain, uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.
Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin, katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa. Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä tietävinäänkään.
Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa, että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.
Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan, valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan, kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.
"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään. Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi sotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin. Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita heimosi keskuudessa — se on jo unohdettu."
Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa, ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen, paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa, jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä, ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan Unkasin jalkojen juureen.
Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.
XXIV luku.