Lausui näin, ja miehet toimekkaina hajaantuu ja tottelee kuin aina.
Popen Iliadi.
Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:
"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä Haukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt toisilleen vieraita. Se riittää."
Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin, jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.
Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa, jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun epäilyksistään.
Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen. Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen, eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen niin odottamatonta etua.
Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa; hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja tahtovalta elävältä ihmiseltä.
Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:
"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa. Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"