Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen, että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:
"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas toiset ovat liian väkeviä."
"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"
Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön. Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän, jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan kanssa.
Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan heistä avasi suunsa.
"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"
"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön
'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."
Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista. Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan hiljaisuuden keskellä.
"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."
Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja lapseton.