Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin äänin:
"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"
Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa hänen huudahtaessaan:
"Järvienkö delavarit?"
"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.
Yksi heistä juoksi heimon läpi."
"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"
"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten hievahtamattomaan Unkasiin.
Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään, nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti. Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:
"Nopea Hirvi!"
Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan, ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan, valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.