Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi: "Mohikaani, sinä kuolet!"
"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon", vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."
Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin. Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.
Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet, toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.
Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa, jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen. Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.
"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa. Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen, saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän delavarin on siis kuoltava."
Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon, että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin kauhistava heittokoje.
Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä, kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä. Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia sanoja omalla kielellään.
"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista; me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."
Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa kadottanut.