Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle, huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.
Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.
Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.
Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan. Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.
Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja. Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni, joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.
Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.
Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.
Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.
Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin, että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten voimaa.
Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä, jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa, missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä — vaikkakin ilman sanoja — joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin laulama.