Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.
XXV luku.
Puutiainen. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.
Pääkkö. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.
Kesäyön Unelma.
Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä. Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä, vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:
"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."
Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.
"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni, tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."
Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa, suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta, millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt vakavasti odotti.