"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.
"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa. Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten keikarin vaihtaa helyjään."
Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin, nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa — luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.
Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä tämän käynnin varalle.
"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.
"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen, laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.
"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette olisi tullut aivan yksin."
Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.
"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."
"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon minun tähteni?"