Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa, jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi. Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle. Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän vaimentajaksi.
Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää viime hetkien tapahtumia.
"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan virkeä."
"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."
Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.
"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan, niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."
"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"
"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies osaa kuolla."
Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä enemmät huomautukset tulisivat olemaan:
"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista, pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin, ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä… Meillä on kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä, millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni, että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa, on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja' tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva piipityspilli!"