Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:
"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."
"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.
"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt pidätte kädessänne?"
"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"
"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa, vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."
"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.
"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"
"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen hymnin…"
"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"