"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?"
"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä, sillä hän on tuolla jälkijoukossamme."
"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen hänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta", sanoi tiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla laulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen ja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja kuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat odottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina. Heidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti metsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin katsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt herättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti hänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi hetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja päännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän seisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen hyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä, hän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.
"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut, eivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa", virkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. "Jos olisimme kahden ja te tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi, voisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä vain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia seurassanne, ei se käy päinsä!"
"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä jaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia."
"Aivan mahdotonta", intti tiedustelija yhä. "Minä en tahtoisi kävellä näissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa, vaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa aivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän mohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä tapaa."
"Luuletteko niin?" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, "minäkin olen jonkinverran epäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja teeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri sentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan määräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni."
"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa", jatkoi metsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen varovaisuuteen. "Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan, jonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on yhdensuuntainen puun rungon kanssa" — ja tarttuen lujemmin pyssyynsä mies jatkoi — "minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla laukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja polven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan metsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen luokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden välitse kuin pelästynyt kauris."
"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi pitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin päästä varmuuteen hänen petollisuudestaan…"
"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma", vakooja tokaisi ja kohotti samalla pyssynsä.