"Seis!" keskeytti Heyward, "tuo ei kävele — meidän täytyy miettiä jotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua veijarin pettäneen minua."
Metsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija raajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka silmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He keskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja valkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran latvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän näkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät pian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät viidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei heidän askeleitansa lainkaan kuulunut.
"Menkää nyt takaisin", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin puoleen, "ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä mohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen sotamaalaustaan."
"Ei", lausahti Heyward ylpeästi, "minä tahdon itse vangita hänet."
"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle intiaanille?"
"Minä laskeudun satulasta."
"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta odottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy metsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa turvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään. Menkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä muka parhaana ystävänänne maan päällä."
Heyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen suoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin vastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän oman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun arvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä valon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti hänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti valitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä suorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta; tämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen kanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut matkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja ja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista väsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen johtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että hän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti edelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun elukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä juro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.
"Te näette nyt, Magua", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja luottavaista naamaa, "yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me vieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon noustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä minunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään metsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa ja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa opastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun asti."
Intiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella englanninkielellään: "Onko hän yksin?"