"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi hän vihdoin.
"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan kopeasti.
"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"
"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.
Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien tunteita, ennenkuin lisäsi:
"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"
"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."
"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä delavarien kylän lähettyvillä!"
"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."
"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa", puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se asuu."