"Kokonaisen kansan."
"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."
"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."
"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi — sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."
Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:
"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."
"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.
Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.
XXX luku.
Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!
Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.
Odotan tuomiota, saanko? mitä?