Venetsian Kauppias.
Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.
"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.
"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.
Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.
"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."
"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.
Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.
"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?
Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"
Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.