Kuningas Henrik Viides.
Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.
Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.
Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:
"Manito! Manito! Manito!
Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:
Manito! Manito!
Sä olet hurskas.
Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään
monta pilkkua — mustaa ja punaista:
taivaalla, oi! mä nään
monta pilveä.
Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen
huudon ja ulvonnan ja parkuäänet:
metsissä, oi! mä kuulen
korkean huudon!
Manito! Manito! Manito!
Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas —
Manito! Manito!
Auta minua!"
Jokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.
Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.