Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.
Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.
Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.
Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu, koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta. Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt. Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan rauhallisena kokeensa päätöstä.
Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut häntä niin suurenmoisella tehtävällä.
Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!" jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan, "sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"
Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.
Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet. Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat. Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti, huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa, oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.
Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi, mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa miestä.