Venetsian Kauppias.
Oppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat Heywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa. Mutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi syrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen petturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan kyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat hyödyttömästä takaa-ajostaan.
"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?" huudahti hän, "se roisto voi hyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä vielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on vapaana
"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?" vastasi harmistunut tiedustelija. "Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli kuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta tuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni pelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin pitäisin minä sitä — ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen tähtäysajan — jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi tähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran kokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin. Katsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka jokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!"
"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu menehtyneenä maahan!"
"Ei, ei", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. "Minä ehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen juoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee nahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin teidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen tuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun se kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen kaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai metsäkauris!"
"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta vastassa."
"Oletteko kyllästynyt elämäänne?" keskeytti tiedustelija. "Tuo punainen paholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville ennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä, joka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella malttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja kuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva! Tulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon oveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat tuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan."
Tämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti kuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä pelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän tärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan nähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla, hän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta inhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen näiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat vain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen kiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa pölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli nähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta väsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän huomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän iltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen rannoilla kasvavista tummista puuriveistä.
"Mitä on tehtävä?" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja äärimmäisen avuttomuuden vallassa. "Älkää Jumalan tähden poistuko luotan:! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti palkkionne!"