Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.
"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät neitiä kilpenä edessään!"
Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.
Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.
"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"
"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."
Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään, mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.
"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"
Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla äänellä:
"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"