Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä heidän jättämästään aukosta.
Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa. Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin lehväkatoksiin.
Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä ryhdistä, joka hänellä yhä oli.
Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.
Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas, vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään, iskumatkan päähän toisistaan.
Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla. Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku. Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö, nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia pakeni joukoittain.
Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.
"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät hurjalla tavalla.
"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.
"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me tulemme! Me tulemme!"