Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja asettui lähelle vainajaa.
"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit meidät?"
Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön hiljaisuus.
Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli, kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.
Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi. Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:
"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että se haudataan kristillisellä tavalla?"
Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas, mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi — nuori ranskalainenkin yhtyi saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja liikkumattomina kuin ennenkin.
Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla kielellään:
"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät heitä."
Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.