"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee kristilliset menot, aikoo puhua."
Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita niiden oli määrä tulkita.
Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen, vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:
"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut, menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai väriin katsomatta."
Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen niiden vaikutusta.
"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."
Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.
"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen, "tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."
Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta, missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta, jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan. Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian näiden seutujen avaroihin metsiin.