"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö", kuiskasi nuorukainen, "Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan kuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice! nouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!"
Nuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen hänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka hän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua sellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta hyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat helvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua tällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden kuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot, virran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä tätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:
"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? — Onko helvetti päässyt valloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?"
Kymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran molemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja onneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän oli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten peloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat päästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin nopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen pienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan kuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt olevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista vauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän aikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta hänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon sekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta lähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä vastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja vähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä meteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo ja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten piilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän verraten turvalliseen käytävään.
"Miesparka pelasti sentään päänahkansa", virkkoi Haukansilmä tyynesti sipaisten kädellään Davidin päätä, "mutta hän on esimerkki siitä, miten saattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa! Olihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa lihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän selvisi siitä hengissä."
"Eikö hän olekaan kuollut?" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy ilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen teeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. "Voimmeko me tehdä jotakin auttaaksemme onnetonta miesraukkaa?"
"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa nukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme viisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla ajalla", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista ja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. "Kanna hänet luolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen unensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko mies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle ruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä irokeesien parissa."
"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?" kysyi Heyward.
"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden suupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota kärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta pian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän pettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme", jatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin huolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, "on puolustaa tätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston avuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön johdolla, joka tuntee intiaanien tavat!"
"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora", virkkoi Duncan, "ja te tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena soturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne luolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta pyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä onnetonta toveriamme."