Sisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset ilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen haavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.
"Duncan!" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt luolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut kalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan näköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen luokseen. "Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme — kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut — kuinka paljon riippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne — kuinka…" lisäsi hän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne aina ohimoita myöten, "kuinka kallis, todella kallis, olette jokaiselle, joka Munron nimeä kantaa."
"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään", sanoi Heyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa olennossa, "kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä. Kunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta meidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan noita verikoiria loitolla."
Vastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui metsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain luolain välisen kapean rotkon suojassa.
"Minä sanon sinulle, Unkas", puheli edellinen, Heywardin tullessa heidän joukkoonsa, "että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä pyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä, mutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta kuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä lurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi sanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee."
Intiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion halkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle. Pienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä kyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin Haukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi ketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin olosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne sirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli alaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja meurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla. Kun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain sekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat erottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.
Pitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta hyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän tulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen lopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä toverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.
"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti pötkivän pakoon ilman päänahkoja!" vastasi tämä. "Jos täällä oli tänä aamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin neljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin luopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös vesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole kuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet putouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat päässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai muuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!"
Mutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin katsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden näytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon, että sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti tällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren kärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan uskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin hyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä pahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua puhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran kuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille kallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän uskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi viides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa saaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja kiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville, avuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen vuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin päässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan kuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja, epätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen hiljaista kuin haudassa.
Duncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman raukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran naulaavan hänet paikalleen.