"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen silmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.
"Ei jyvääkään!" vastasi paatunut Haukansilmä. "Hänen kuolemansa on varma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä intiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat joko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut, on myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme nahka paikoillaan!"
Tätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa sanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä kuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja kaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon maan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan. Ruumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta eikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen katseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä kuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme eri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta kertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut hänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa ja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton yritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi villi hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti Haukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun, pää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti kuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja onneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.
Tätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin katsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu kuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä yksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa, pudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui tyytymättömyytensä ilmikin.
"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula pussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!" hän harmitteli; "mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai kuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni, käväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti, mitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen jyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa."
Nuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen kääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä jyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta herätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka kuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja odottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä kallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä vaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan vihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit noudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa alas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli kyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut sisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko seurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli saattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden suunniltaan.
Vähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki pyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi ilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä tuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä vaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään vastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.
"Liian myöhään, liian myöhään!" huokasi Haukansilmä antaessaan katkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. "Nyt pakana on päässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin lennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!"
Uskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti virtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka katselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi metsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin olisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun syöksyessä perikatoon.
"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!" kiroili metsästäjä istuutuessaan kallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti jalkoihinsa, "sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta tuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme viimevuotista pukinsarvea!"