"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä miehekkään toimintahalun tieltä; "miten meidän nyt käy?"
Haukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla, josta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.
"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!" huudahti nuori mies. "Huronit eivät vielä ole täällä; — me voimme puolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!"
"Millä sitten?" metsästäjä kysyi kylmästi. "Unkasin nuolillako vai naisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on ystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta", jatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, "muistakaamme joka tapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme näille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti kuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut."
Duncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki pahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä. Chingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli jo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan kotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen kauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta mietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli hänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian odottamaansa suureen muutokseen.
"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!" jatkoi Duncan. "Jo tässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan vihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat paljon vähin voiton toivein!"
"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat käärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista olisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä", vastasi Haukansilmä, "mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä tavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook" — jatkoi hän delavarinkielellä — "veljeni, me olemme suorittaneet viimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan mohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät tekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!"
"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!" vastasi intiaani kopeasti ja järkähtämättömän tyynesti. "Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut heidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut parkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista soturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten lumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän kätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut. Väläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin vihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa, käske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät ja he muuttuvat naisiksi!"
*He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!" kuului nuoren päällikön hiljainen, vieno ääni. "Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa. He putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit nauravat!"
"Niin, niin", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten omituista ajatustenpurkausta, "he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan ja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse puhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii, ilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!"