Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi, että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä paljon kiinnostaa.
Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.
Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen "hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen. Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan — eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta — loistivat imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan. Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista, heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:
"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja se on peitettävä vereen!"
Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko, vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista. He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot, satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa. Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä. Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa, näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin. David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen oikeata tarkoitusta.
Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin. Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää tyydytystä.
Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo häntä nyt odotti.
"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"
"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"